70's Sleaze Show, eli italialaisen sarjakuvataiteen helmiä

By KullervoFatsonio

Alkusanat, osa 1: Muistoja Suomesta

Eräs ystäväni on sanonut, että hän oli lapsena Asterixia lukiessaan aina roomalaisten puolella ja toivoi, että he pieksisivät gallialaiset. Minä puolestani sain hiukan samanlaisia kokemuksia varhaisnuoruudessani 80-luvulla, kun luin Mustanaamiota, Hämähäkkimiestä ja muita suosikkejani; vaikken varsinaisesti toivonutkaan sankareiden häviävän, ihailin aina kovasti heidän vastustajiaan, ja toivoin itsekin olevani superkonna. Ironista kyllä en tiennyt, että Suomessa julkaistiin juuri niihin aikoihin sarjakuvaa, jossa päähenkilö oli rikoksen suurmestari. Sekä hän että sarjakuva tunnettiin nimellä Diabolik.

No, mennyt on mennyttä. Nykyään sitä kuitenkin toivoo, että olisi kasvanut lapsuutensa Italiassa, Diabolikin kotimaassa, jossa julmat ja moraalittomat sarjakuvasankarit olivat arkipäivää aina 60-luvusta 90-luvun puolelle asti. Seksihirviöitä, naisvampyyreita, sadisteja, mikä olisikaan voinut olla ihanampaa? Mutta tääällä sitä vaan nyhjötettiin kylmässä pohjolassa! Siltä varalta, että arvon lukijakin tuntee asiasta katkeruutta, ajattelin hieroa suolaa haavoihimme kertomalla seuraavaksi, mitä kaikkea ihanaa olemmekaan menettäneet. Sillä jaettu suru on kaksinkertainen suru, ystäväni.

Alkusanat, osa 2: Muistoja Italiasta

Vuonna 1962 luodun Diabolikin menestystä seurasivat Italiassa mm. sarjakuvaroistot Kriminal ja Satanik. Syntyi käsite fumetti neri, musta sarjakuva, joka tunnetaan nykyään myös nimeltä fumetti noir. Vuonna 1966 saapasmaa kunnostautui jälleen, kun mustaan sarjakuvaan sekoitettiin muun moraalittomuuden lisäksi seksiä kustantamo Erregin toimesta. Esiin astuivat playboyagentti Goldrake ja 1600-luvulla säiläänsä heilutteleva kaunotar Isabella. Näiden sarjakuvien suosiota seurasi kirjava joukko erilaisia antisankareita, kuten viidakkotyttö Jungla, intiaanityttö Walalla, naisvampyyri Jacula, paholaisen tytär Lucifera ja nuori markiisi De Sade (fumetti nerin tyyliin kuului, että sarjakuva nimettiin päähenkilönsä mukaan). Paha kyllä sarjojen kirjoittajilta ja piirtäjiltä ei niihin aikoihin ilmeisesti paljoa vaadittu, sillä piirrosjälki saattoi olla ihan mitä vaan, ja tarina eteni usein todella jäykästi, kuvakerronnan sijasta pelkkiin massiivisiin puhekupliin nojaten. 1970-luvun alun kieppeillä tilanteeseen tuli kuitenkin muutos parempaan päin kustantamo Furio Viano Editoren pistäessä tuulemaan, ja kun vielä Erregin riveistä lähtenyt Renzo Barbieri sai hiukan hienosäädettyä perustamiaan omia fumettikustantamoja Edifumettoa ja Ediperiodicia, niin laatua olikin äkkiä tarjolla varsin mukavasti. Näiden uusien kustantamoiden fumettien teemat ja jopa päähenkilöt olivat usein hyvin samanlaisia kuin Erregin tuotoksissa, mutta juoniin oli panostettu enemmän, meno oli raisumpaa ja kuvittajatkin saivat usein hyvää jälkeä aikaiseksi siihen nähden, että joutuivat piirtämään vähintään 100 sivua kuukaudessa. 70-luvun klassikkosarjat ovatkin tämän tekstin Primus Motor, joista aion teille seuraavaksi kertoa.

Isabellasta tulee Jolanda/Jolanka

Isabellan(1966-76) seikkailut seitsemällä merellä olivat sen verran suosittuja, että moni muukin sarjakuvakaunotar päätti lähteä tyrskyjä uhmaamaan. Eräs heistä oli naispiraatti Jolanda; tämän sarja kantoi nimeä Jolanda De Almaviva (1970-74), ja sen pääpiirtäjä oli itse Milo Manara, jonka kuvitusta nähtiin myöhemminkin esim. tieteissarja Cosminessa(1973-74) ja seksihuumorisarja il Montatoren kansissa. Manaran tyyli oli silloin huomattavasti luonnosmaisempaa kuin nykyään, mutta tunnelmallinen sarja menestyi sen verran hyvin, että sitä tehtiin 69 numeroa. Se olisi saattanut menestyä paremminkin, ellei sillä olisi ollut Isabellan lisäksi toinenkin vahva kilpailija, eli Furio Viano Editoren julkaisema Jolanka (1970-76).

Jolanka kertoi (yllätys, yllätys!) naispiraatista nimeltä Jolanka. Vaikea sanoa, kuka plagioi ja ketä, mutta sarja oli joka tapauksessa monessa mielessä vakuuttavampi kuin Manaran tekele, aina suuresta koostaan nelivärikuvitukseensa asti. Alkuaikoinaan Jolankan takakannessa oli jopa pin-up-kuvia esim. sellaisista tähdistä kuin Janine Reynaud ja Jacqueline Bisset, joskin ne loppuivat jo muutaman numeron jälkeen ilmeisesti liian korkeiden kustannusten takia. Menetyksen kuitenkin enemmän kuin korvasivat sarjan upeat kansikuvat, loistavat päähenkilöt ja tavallista mietitympi juoni.

Eletään 1600-lukua, ja nuori Jolanka ja Hidalgo ovat rakastavaisia. Kun Hidalgo lavastetaan rikolliseksi, hän ryntää Jolankan luokse vakuuttamaan syyttömyyttään, mutta löytää tämän masturboimasta. Raivoissaan Hidalgo alkaa sättiä Jolankaa, jolloin Jolanka suuttuu ja ilmiantaa miehen vartijoille. Nämä nappaavat Hidalgon, ja Jolankan annetaan omakätisesti rankaista miestä rikoksestaan poltinraudan avulla. Myöhemmin Hidalgo pakenee vangitsijoiltaan ja ryhtyy merirosvopäälliköksi saaden kutsumanimen Haukka. Hän kohtaa Jolankan uudestaan ja totuus paljastuu: Jolankan entinen emäntä, Panaman rukoilijasirkaksikin kutsuttu aatelisnainen Maya De Rosales, oli lavastanut Hidalgon syylliseksi. Pian paljastuksensa jälkeen Hidalgo kuolee taistelussa, ja Jolanka vannoo kostavansa Mayalle, jonka syytä Hidalgon väkivaltainen merirosvoelämä pohjimmiltaan oli. Kostoa janoaa tietysti myös Hidalgon miehistö, jonka päälliköksi Jolanka pian nousee. Tätä vendettaa sarjakuvassa sitten toteutettiinkin sen kaikki 67 numeroa.

Vaikka tällaiset fumetit lähinnä miehille suunnattuja olivatkin, esim. Isabellasta pitivät myös naiset sen miljöön ja vahvan, rakastajia kuin kenkiä vaihtavan sankarittaren takia. Jolanka puolestaan herätti lukijakirjeistä päätellen naisissa lähinnä hämmennystä päähenkilönsä seksuaalisten tapojen takia, sillä sankarittaremme pysyy Hidalgolle uskollisena loppuun asti, ainakin teoriassa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Jolanka pitää Hidalgon balsamoitua ruumista makuukamarissa sängyllään, jotta pystyisi kiihottumaan kunnolla rakastellakseen tai masturboidakseen. Hän myös usein naamioi itsensä Hidalgoksi, ja muutenkin omaksuu niin paljon kuolleen rakastajansa tapoja, että mm. rakastelee lähinnä naisten kanssa. Hänen miehistöstään löytyy niin ikään melkoisen epäkorrektia sakkia, kuten esim. urhoollinen pedofiilihomo, joka myöhemmin kuolee sankarikuoleman puolustaessaan pikkupoikiaan. Sarjan kaikkein törkein hahmo lienee kuitenkin Maya De Rosales, Jolankan nemesis, joka elää elämäänsä rangaistusvankiloista tutulla filosofialla, elikkä jos munaa ei ole tiedossa, niin silloin pakotetaan joku narttu hoitamaan hommat. Mayalla noita naispalvelijoita sitten riittääkin, ja pienistäkin virheistä heitä saatetaan rangaista todella julmilla kidutustavoilla. Jolanka ja Maya ovatkin varmaan hienoimpia naispaholaisia, joita sarjakuvissa on kuunaan nähty!

Ikävä kyllä Jolankan nelivärinumerot katkesivat numeroon 27 liian kovien kustannusten takia, ja sarja jatkui siitä eteenpäin mustavalkoisena. Moinen ei kuitenkaan juuri himmentänyt sankarittaremme säilän loistetta. Jos seksiseikkailulla olisi nimi, se olisi Jolanka!

Jaculaa seuraa Zora

Vampyyrikuningatar Jacula(1969-82) ja tämän peräti 327 numeroa kestänyt sarjakuvaodysseia kuuluvat varmasti genrensä menestyksekkäimpiin tuotoksiin. Kolme vuotta myöhemmin alkanut Zora(1972-86) päivitti kuitenkin vampyyrikuvastoa paljon seksikkäämmin ja verevämmin. Sarja oli niin suosittu, että sitä yritettiin jopa herättää henkiin vuonna 1999, mutta valitettavan laihoin lopputuloksin: Zora nro 299 oli vaivaiset 32 sivua pitkä, eikä jatkoa seurannut. Tuo Zoran numero on kuitenkin ainoa naisvampyyrimme seikkailuista, joka on käännetty englanniksikin.

Zora sijoittuu 1800-luvulle ja kertoo nuoresta tytöstä nimeltä Zora Pabbst, joka muuttuu itsensä Draculan puremasta vampyyriksi. Zoran rakastaja Mark Finley yrittää epätoivoisesti estää tyttöä ajautumasta pahuuteen, mutta Zora hyväksyy nopeasti uuden luontonsa, ja päättää ottaa siitä kaiken irti. Hänestä tulee nautiskeleva maailmannainen, satojen miesten ja naisten rakastaja, ja monesti myös heidän tuhonsa. Harharetkillään hän saa ikuisen ystävän ja rakastajattaren naisvampyyri Frau Murderista, mutta tarjoaa kerta toisensa jälkeen sulojaan myös Draculalle ja itse Saatanalle...

Maailma on vampyyritarinoita pullollaan, mutta Zorassa on yhä jotain ainutlaatuista. Siinä missä lähes kaikki vampyyrielokuvat pitävät vampirismia joko hirveänä kirouksena tai muuten vain tuomittavana, Zorassa sitä kuvataan melkeinpä ihannoiden. Vaikka sekä ihmiset että hirviöt Zoraa ahdistelevat, tämä löytää aina aikaa käydä lämpimissä kylvyissä, hankkia hienoja vaatteita ja muutenkin nauttia elämästä. Zoralle ikuinen nuoruus ja kuuma seksi kelpaavat täysin rinnoin, eikä hän aivan sarjan alkupuolen jälkeen enää suuremmin surkuttele kohtaloaan yön lapsena, vaan lähtee siitä, että vaikeudet on tehty voitettaviksi. Lisäksi hän on hurmaavan utelias, ja koluaa seikkailujensa aikana niin maat, meret kuin avaruudetkin löytäen mitä ihmeellisimpiä asioita. Myöhemmin hän mm. tulee raskaaksi myyttisen Eldoradon kultakaluisen kuninkaan siemenestä ja synnyttää Richard-pojan, jonka virtsan juomisella on lievästi sanottuna eriskummallisia vaikutuksia. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Sarjan käänteitä onkin lähes mahdotonta etukäteen aavistaa, mutta se juuri tekee siitä niin kutkuttavan

Alkupään Zorat olivat kiehtova sekoitus kauhua, erotiikkaa ja hedonismia, mutta kun kova porno löysi tiensä 80-luvun tienoilla fumetteihin, kilpailukykynsä puolesta pelkäävä kustantaja alkoi vaatia Zoraan kunnon graafisia panoja. Sarjan piirroksen taso laski heti silmissä, koska piirtäjä Balzano Birago ei kokenut pelkkiä sukuelimiä korostavien kuvien laatimista kovin mielekkäänä. Myös juonet alkoivat muuttua tavanomaiseksi pornoiluksi. Sääli, sillä sitä ennen sarja oli tarjonnut klassisia tarinoita tyyliin vuohen vietteleminen, poikittaisen pimpsan metsästys, jättinainen Fig-Kong ja ensimmäinen masturbaatio kuun kamaralla. Pornompia Zoria julkaistiin runsaat 50 numeroa, ennen kuin kansa kyllästyi, ja vampyyrittaremme laskettiin haudan lepoon. Kaikesta epäonnestaan huolimatta hän on silti yksi italialaisen sarjakuvan suurimmista saavutuksista.

Walallan mokkasiineille talloo Vartan

Intiaanityttö Walallan(1969-72) villin lännen seikkailut olivat todella aneemisen näköisesti piirrettyä kuraa ja loppuivat aivan ansaitusti jo numeroon 54. Walallan rinnalla kuitenkin ratsasti valkoinen intiaaninaaras Vartan (1969-77), jonka matka jatkui aivan ansaitusti aina numeroon 200 asti. Vartanin kantava voima oli sen kuvittajan Sandro Angiolinin outo kynänjälki, jonka ansiosta lähes kaikki sarjan hahmot muistuttivat kivikasvoisia karikatyyreja, mutta sopivat silti sarjan monesti italowesternejäkin synkempään tyyliin kuin pistooli koteloon. Angiolini oli myös itse laatinut kansikuvat, jotka ovatkin varsin upeita.

Vartanissa villi länsi on mädempi kuin preeriakoiran ruumis, eikä kovinkaan turvallinen paikka intiaanien kasvattamalle valkoiselle tytölle, etenkin kun tyttö on vielä kaunis ja vähäpukeinen. Vartan on kuitenkin samanlainen muiden fumettien sankaritarten kanssa siinä, ettei hän anna vaikeuksien masentaa itseään, vaan ottaa elämästä kaiken irti. Karskin ystävänsä ja rakastajansa Kid Westin kanssa hän kulkee seksiseikkailusta toiseen, kannoillaan naamioitunut, mystinen arkkivihollinen nimeltä Mustahuppu.

Vartan on siinä mielessä tyypillinen seksifumetti, ettei sen loistavuus perustu niinkään tarinaan, vaan hienoihin yksityiskohtiin ja rentoon menoon. Kun Vartan ja Kid West esim. kohtaavat kapteeni Memon sukellusveneineen, he muitta mutkitta suostuvat lähtemään tämän kanssa etsimään kadonneen Atlantiksen aarteita. Ja kun kapteeni sitten joutuukin jättiläismustekalan kitaan heti Atlantiksen portilla, on sankareillamme vastaus valmiina: "Lähdetään pois!" Varmasti parhaimpia sukellusvenetarinoita ikinä! Suurin osa sarjan tarinoista on kuitenkin paljon inhorealistisempaa materiaalia, kuten esim. Vartanin seikkailu viinitilalla. Ks. fumetissa tilanomistajan vauva katoaa salaperäisesti, eikä löydy sitten millään, vaikka Vartan apureineen etsii kaikkialta. Lopultaa tilanomistaja laahustaa voipuneena viinitynnyrille ottamaan hanasta kulauksen, mutta viini maistuukin jostain syystä aivan hirveälle. Palvelija nostaa tynnyrin kannen, ja pokkari päättyy kuvaan turvonneesta, viinissä kelluvasta vauvasta. Toden totta, tältäkään sarjalta ei koskaan tiedä mitä odottaa!

Sandro Angiolini oli loistava kuvittaja, mutta 80-luvun pornokuumeella oli ikävä vaikutus hänenkin työhönsä: hänen aloittamansa eroottisen naispoliisisarja Poliziottan tyyli vaihtui pian ensimmäisten numeroidensa jälkeen kovaksi pornoksi, eikä Angiolinin karikatyyrityyli sopinut sellaiseen menoon ollenkaan. Kaksisataa numeroa Vartania on kuitenkin niin kunnioitettava saavutus, että tätäkin miestä sopii pitää yhtenä italialaisen sarjakuvan maestroista. Ja onhan Angiolinia käännetty jopa suomeksikin: aikoinaan Fanny-sarjassa julkaistiin hänen fumettinsa Ilotytön Tarina: Piispaa Panettaa, Ilotytön Tarina: Kuninkaalla Seisoo ja Poliisi-Lotta ja Raiskaajat, jotka olivat käännöksiä Poliziotasta ja sarjasta Una. Siispä kohottakaamme malja tämän jo pois nukkuneen miehen muistolle!

Maghella on kukkulan kuningatar

Vuonna 1970 Leone Frollo aloitti seksisatusarjakuvansa Maghella, ja nosti samalla seksisatujen riman niin korkealle, ettei sitä oikeastaan mikään fumetti pystynyt jälkeenpäin ylittämään. Sarja kesti 140 numeroa päättyen lopulta vuonna 1981, ja sen jokainen pokkari sisälsi lievästi sanottuna hilpeitä tarinoita. Fumetin tummatukkainen nimikkosankaritar Maghella on varmasti eräs maailman söpöimmistä femme fataleista, jonka estottomista seksiseikkailuista keskiaikaista Eurooppaa muistuttavassa satumaailmassa ei juuri punaistaa lanka löydy, jotain pieniä langanpätkiä vain. Niistä mainitsemisen arvoisin lienee sarjan alkupuolella tapahtuva Maghellan avioliitto kuningas Kurtin perverssin kääpiöpojan Raganotton kanssa, jonka vaikutuksista riittää hupia moniksi numeroiksi, kun mm. itse kuningatar alkaa himoita sankaritartamme. Enimmäkseen tytön elämä on kuitenkin harharetken omaista, kun hän vaeltaa ympäri planeettaa milloin minkäkin asian perässä, ja tyydyttää samalla varsin pysyvänlaatuista kiimaansa. Matkoillaan hän sitten löytää aborttilähteitä, kirjaimellisesti kaksikielisiä ihmisiä, kolmipakaraisia kääpiöitä, tuplamunaisia jättiläisiä ja muuta kivaa...

Yleisimpiä juonenkäänteitä Maghellassa on, että sankarittaremme tapaa jonkun oudon tyypin, kuulee tämän surkean elämäntarinan, rakastelee tämän kanssa ja joutuu myöhemmin näkemään tämän hirvittävän kuoleman. Esimerkiksi tarina tytöstä, jonka naaman oma plastiikkakirurgi-isä muutti aivan jalkapohjan näköiseksi, on todella legendaarinen ...etenkin kun tytöltä nyrjähtää pian sen kertomisen jälkeen kaula! Toisaalta Maghella on myös hyvin herttainen sarjakuva, ja sisältää paljon ihan viatontakin huumoria. Eräässäkin tarinassa Maghella löytää järveen sukeltaessaan sen pohjalta sormuksen, jonka yrittää poimia itselleen. Sormus paljastuu kuitenkin järven pohjassa olevan tulpan renkaaksi, ja kun tulppa irtoaa, järvi tyhjenee vedestä. Maghellan kommentti: "Kylläpä nämä keskiaikaan sijoittuvat fumetit ovat kummallisia!" Niinpä...

Maghellan jalanjälkiä yrittivät myöhemmin seurata mm. Punahilkka(Cappucetto Rosso) ja Liisa Ihmemaassa(Alice), mutta melko karmein seurauksin. Hiukan paremmin pärjäsivät satuantologiat Sexy favole ja Fiabe Proibite, ja jos niiden parhaat numerot joskus yhdistettäisiin, saattaisi syntyä jopa Maghellaakin hulppeampi teos. Esim. Fiabe Proibiten versio Liisasta Ihmemaassa on hyvinkin mainio, varsinkin lopetukseltaan. Siinä lintumiehen kanssa Ihmemaassa piehtaroinut Liisa synnyttää kotonaan munan sänkyynsä ja juoksee innoissaan näyttämään sitä vanhemmilleen, mutta moisesta hölynpölystä suuttunut isä iskee munan rikki, ja Liisa jää nyyhkyttämään "lapseni, lapseni" sen viereen. Valitettavasti suurin osa noiden satuantologioiden sisällöstä oli kuitenkin melkoista roskaa, vaikka niiden kansikuvat aina komeita olivatkin. Mitään varteenotettavaa kilpailijaa ne eivät lopulta Maghellalle voineet tarjota.

Jos Maghellalle välttämättä pitäisi joku vastus hakea, niin se olisi Biancaneve(1972-78), toinen Leone Frollon luomus. Viimeistään tämä sarjakuva teki selväksi, että Frollo oli ja on yhä yksi Italian taitavimmista piirtäjistä. Hän onnistui loihtimaan ainutlaatuisen tunnelman tähän pohjimmiltaan hyvin yksinkertaiseen sarjakuvaan, jossa nuori kuninkaan tytär Biancaneve (Lumikki) antautuu iloisena ja turhia murehtimatta mitä omituisimpien seksiseikkailujen vietäväksi. Lisämakua sarjaan antoivat sopiva ripaus mustaa huumoria ja tietenkin myös seitsemän kääpiötä, eli Munakas, Kyylä, Peppis, Hintikka, Jörpö, Masokas ja Vetelys.

Karzan pudottaa Junglan liaanilta

Kehnosti piirretty viidakkotyttö Jungla eli fumettien sivuilla vain vuodet 1968-71, mutta Italiassa palattiin viidakkoaiheeseen monta kertaa uudestaankin. Tunnetuin seksifumettien viidakkosankari on ylivoimaisesti Karzan(1975-78), panomiesten kuningas, jonka seikkailuista saatiin nauttia myös suomennettuina. Tuskin kenellekään on epäselvää, kenestä Karzan on parodiaa, mutta toisin kuin monessa muussa parodiassa, Karzanissa on kirjaimellisesti melkoisesti munaa. Sankarimme ei juuri kaihda naisten, eläinten, miesten eikä varsinkaan Jane-siskonsa panemista, ja muutenkin meno on hurjaa. Valitettavasti piirtäjät kuitenkin vaihtelivat hyvistä todella surkeisiin, mikä ei tehnyt sarjalle hyvää, ja saattoi vaikuttaa sen lyhytikäiseksi jäämiseen (vain 39 numeroa).

Koska en viitsi antaa spoilereita Karzaneiden juonista siltä varalta, että joku lukijoista Suomi-Karzaneita metsästää, tyydyn vain listaamaan tähän omat Suomi-Karzanini ja niiden alkukieliset nimet/numerot. Kokoelma ei ole täydellinen, joskin käsittääkseeni vain yksi lesboamatsoneista kertova numero puuttuu. Sekin on kyllä liikaa.

Kullervon Karzanit:

Aikuisten Sarjakuva 2/1979: Minä Karzan Sinä Jane (Karzan 5: I tagliatori di palle)
Seksikorkkari 2/1985: Karzan Panomiesten Kuningas (Karzan 6: Ciula il gigante)
Aikuisten Sarjakuva 4/1979: Karzan ja Raiskaus Viidakossa (Karzan 7: A caccia di bigoli)
Aikuisten Sarjakuva 5/1979: Karzan Lontoossa (Karzan 8: Un selvaggio a Londra)
Aikuisten Sarjakuva 6/1979: Karzan Pulassa (Karzan 9: Una romantica zitella inglese)
Aikuisten Sarjakuva 7/1979: Karzan ja kilpakosija (Karzan 10: L'uccello preistorico)
Karzan 1/1980: Karzan Potenssilähteellä (Karzan 11: La fonte della giovinezza)
Karzan 2/1980: Karzanin Aarre (Karzan 12: Il tesoro di Karzan)
Karzan 3/1980: Apinaurhon Kaksi Naista (Karzan 13: Due donne sono troppe)
Karzan 4/1981: Tiukka Tavara (Karzan 14: La bernarda invisibile)
Seksikorkkari 3/1985: Karzan Palaa Panohommiin (Karzan 15: Lingua di fuoco)

Erään hauskan anekdootin voisin vielä kertoa: hiljattain sain käsiini italo-albumillisen Tanzarin seikkailuja, eli toisin sanottuna vanhaa kunnon Karzania, jonka nimi vain oli muutettu. Mukana oli mm. eräs harvinaisen himmeä kohta, jossa Tanzarin kaapannut alkuasukasheimo alkaa huutaa: "Kecconen, Kecconen, viekää hänet Keccosen luokse!" Kecconen paljastuu kivipatsaaksi, joka esittää alastoman miehen kyykkyyn kyyristynyttä alavartaloa, ja alkuasukkaat palvovat sitä epäjumalanaan. Öööö...

Belzeba kärventää Luciferan

Leone Frollo työsti Maghellan ja Biancaneven ohella myös muita sarjoja, joista menestynein oli paholaisen tyttären keskiaikaisista seikkailuista kertova Lucifera (1971-80). Tässä sarjassa oli piirros varsin kohdallaan, mutta juonipuoli kärsi usein lievästä raskassoutuisuudesta, mikä ei kuitenkaan estänyt sarjaa nousemasta jopa vielä suositummaksi kuin Maghella, ja jatkumasta aina numeroon 170 asti. Osasyynä siihen saattoi olla tajuntaa laajentava kirjepalsta, jossa Lucifera itse vastasi lukijoille kysymyksiin esim. aiheesta "mitä teen, kun penikseni on niin pieni". Paholaisen tyttären vastauksista puuttui tämän sarjakuvassaan harrastama ilkeys, ja ne varmasti antoivat lohtua monelle viivoittimen kanssa itsensä uneen itkeneelle nuorelle miehelle...

Vuonna 1977 Vanha Kehno pukkasi yllättäen ulos toisenkin tyttären, nimittäin Belzeban. Tai no, tytär ei ehkä ole oikea sana, sillä vaikka lehmästä täysikasvuisena syntynyt Belzeba naiselta näyttikin, hänet oli varustettu myös miesten vehkeillä. Niinpä sarjan ensimmäisessä numerossa onkin klassinen kohtaus, jossa nuori tyttö juoksee santarmin luokse ja huutaa: "Auttakaa, auttakaa, tuo nainen nai minua väkisin takapuoleen!" Belzebakin seikkaili keskiajalla, tehtävänään mm. vastustaa Torquemadaa ja inkvisitiota. Piirtäjä oli Vartanista tuttu Sandro Angiolini, jonka kyky tehdä hahmoistaan tympääntyneen näköisiä kivikasvoja pääsi taas hyvin oikeuksiinsa ja tuki loistavasti sarjakuvan synkkää tunnelmaa. Belzeba onkin varmasti kovin fumettien naishahmoista, eikä pahemmin herkistele. "Ihmiset on tehty hyväksikäytettäviksi ja sitten tapettaviksi" tuntuu olevan hermafrodiittimme motto.

Jostain käsittämättömästä syystä Belzeba loppui jo seuraavana vuonna numeroon kolmekymmentä. 80-luvulla se kuitenkin herätettiin uudestaan henkiin nimellä Figlia del Peccato, joka valitettavasti paljastui vain uusinnaksi Belzeban vanhoista numeroista muutamalla kovaa pornoa sisältävällä lisäsivulla höystettynä. Koska Angiolinin tyyli ei todellakaan pornoon sovi, noista lisäsivusta oli enemmän harmia kuin iloa. Tuo fiasko ei kuitenkaan himmennä sitä, että Belzeba oli lyhytikäisyydestään huolimatta kaikkien fumettinarttujen kruunaamaton kuningatar, jolla riitti munaa vaikka muille jakaa!

Sci-fi iskee

70-luvun alun nurkilla Italian fumettimarkkinoille tulivat kauhusarjat Oltretomba(1970-??) ja Terror(1969-87), jotka perinteistä poiketen eivät olleet mitenkään jatkuvajuonisia, vaan jokainen numero kertoi yhden, itsenäisen kauhutarinan. Molemmat sarjat keskittyivät lähinnä yliluonnolliseen kauhuun, mutta valitettavasti niin sekavaan sellaiseen, että sen toimivuus oli vähän niin ja näin. Piirroskin oli yleensä ikävän puisevaa, ainakin sarjojen alkuvaiheessa. 70-luvun puolivälissä kauhukentälle kuitenkin laskeutui sci-fi Zordonin(1974-77) ja Terror Blun(1975-83) muodossa, eikä mikään ollut enää ennallaan. Tieteiskauhusta muodostui genre, joka säilyi fumettitaivaalla aina sen sammumiseen asti.

Zordonin isä, tai ainakin piirtäjä, oli Fabio Civitelli, joka Suomessa tunnetaan lännensarja Ken Parkerin kuvittajana. Villiin länteen sijoittuu Zordonkin, ja seuraa uhkean Jane Marloven seikkailuja avaruudesta tulleen Zordon-olennon kanssa. Ensimmäiset jaksot keskittyvät kuvaamaan, kuinka Zordon kehittyy pelkästä ruumiittomasta äänestä Janen komeaksi rakastajaksi, mutta sarja lähtee tosissaan käyntiin vasta sitten, kun kuvaan astuvat pahat kanderialaiset. Tämä ainoastaan seksistä ja kidutuksesta nauttiva Zordonin vihollisrotu tekee parhaansa nitistääkseen sankarimme, ja samoja aikeita on muillakin muukalaisilla, joita preerialla liikkuu. Pistoolin, aikakoneensa ja erikoisvoimiensa avulla Zordon käy epätoivoiseen taisteluun ylivoimaa vastaan.

Villiä länttä, tieteistarinaa, aikamatkailua, seksiä ja sadistista kauhua sisältävä Zordon oli piristävä kummajainen fumetti nerien seassa, eikä vähiten Civitellin tunnelmallisen piirrosjäljen takia. Sarja kesti 51 numeroa, ja kanderialaiset olivat hyvää esimakua italian tieteiskauhun tulevaisuudesta, joka keskittyi nimenomaan avaruuden muukalaisten, hullujen tiedemiesten ja muiden vastaavien tekemiin seksipitoisiin julmuuksiin. Tämän trendin lippulaiva oli Terror Blu, jonka nimen osuvin suomennus olisi varmaan Sinitaivaalta Laskeutuva Kauhu.

Isoveljensä Terrorin tavoin Terror Blu kertoi itsenäisiä kauhutarinoita, mutta tällä kertaa sci-fin kaavussa. Tämä oli siitä hyvä ratkaisu, että nyt käsikirjoittajien oli pakko pistää tuotoksiinsa hiukan logiikkaakin, eikä vain heitellä yliluonnollisia ilmiöitä sinne tänne. Kirjoittajat panivatkin parastaan saaden aikaiseksi todella hienoja tarinoita, joissa oli ämpärikaupalla sitä sci-fissä usein peräänkuulutettua Sense Of Wonderia. Moneen kertaan suomalainen lukija joutuu ihan huokaamaan ääneen, että kuka ihme on voinut edes kuvitella näin törkeän ilkeää kauhua, ja mistä tätä saa lisää. Saman reaktion sarja sai ilmeisesti aikaiseksi italialaisissakin, sillä se kesti 153 numeroa, ja sai vielä "jatkoa" sarjoista Storie Blu(1979-??), Storie Blu Special(1984-??) ja Storie Viola(1986-??), jotka oli tehty käytännössä aivan samasta muotista kuin Terror Blu, mutta pituutta vain oli isketty lisää 80-108 sivua per numero.

Häiriintynyttä tai ei, mutta tähtien takaisten julmureiden suosion todistaa jo sekin, että osa Terror Blun jälkeläisistä jatkui tiettävästi 90-luvun puolellekin, jolloin muut fumetti nerit olivat jo pahasti jäämässä mangan ja peruspornon jalkoihin. Lopulta viimeinenkin avaruuden raiskaajahirviö kuitenkin lensi ulos ilmalukosta, eikä kukaan enää kuullut niiden huutoa...

Loppusanat

Fumetti neristä on hyvin hankala saada tietoa mistään: jopa internet mykistyy useiden fumettiaiheisten hakusanojen edessä, ja ainoa aiheesta lukemani kirja (Erotika, Esotika, Psikotika) painottui enemmän kuviin kuin tekstiin. Niinpä tämä fumettihistoriikki jäi väkisinkin hyvin pintapuoliseksi, ja perustuu pitkälti omassa kokoelmassani oleviin sarjoihin, joista vain Jolankasta omistan täyden setin. Mikäli löydän vielä uusia hyviä 70-luvun fumettisarjoja, voin niitä kuitenkin tähän vielä myöhemmin päivittää. Ehkä samalla voin myös päivittää nämä loppusanat, jotka nekin tuntuvat tällä erää jäävän hiukan lyhyeen...

Ciao e a presto, amici!