No, mennyt on mennyttä. Nykyään sitä kuitenkin toivoo, että olisi kasvanut lapsuutensa Italiassa, Diabolikin kotimaassa,
jossa julmat ja moraalittomat sarjakuvasankarit olivat arkipäivää aina 60-luvusta 90-luvun puolelle asti. Seksihirviöitä,
naisvampyyreita, sadisteja, mikä olisikaan voinut olla ihanampaa? Mutta tääällä sitä vaan nyhjötettiin kylmässä pohjolassa!
Siltä varalta, että arvon lukijakin tuntee asiasta katkeruutta, ajattelin hieroa suolaa haavoihimme kertomalla seuraavaksi,
mitä kaikkea ihanaa olemmekaan menettäneet. Sillä jaettu suru on kaksinkertainen suru, ystäväni.
Jolanka kertoi (yllätys, yllätys!) naispiraatista nimeltä Jolanka. Vaikea sanoa, kuka plagioi ja ketä, mutta sarja oli
joka tapauksessa monessa mielessä vakuuttavampi kuin Manaran tekele, aina suuresta koostaan nelivärikuvitukseensa asti.
Alkuaikoinaan Jolankan takakannessa oli jopa pin-up-kuvia esim. sellaisista tähdistä kuin Janine Reynaud ja
Jacqueline Bisset, joskin ne loppuivat jo muutaman numeron jälkeen ilmeisesti liian korkeiden kustannusten takia.
Menetyksen kuitenkin enemmän kuin korvasivat sarjan upeat kansikuvat, loistavat päähenkilöt ja tavallista mietitympi juoni.
Eletään 1600-lukua, ja nuori Jolanka ja Hidalgo ovat rakastavaisia. Kun Hidalgo lavastetaan rikolliseksi, hän ryntää Jolankan luokse vakuuttamaan syyttömyyttään, mutta löytää tämän masturboimasta. Raivoissaan Hidalgo alkaa sättiä Jolankaa, jolloin Jolanka suuttuu ja ilmiantaa miehen vartijoille. Nämä nappaavat Hidalgon, ja Jolankan annetaan omakätisesti rankaista miestä
rikoksestaan poltinraudan avulla. Myöhemmin Hidalgo pakenee vangitsijoiltaan ja ryhtyy merirosvopäälliköksi saaden kutsumanimen Haukka. Hän kohtaa Jolankan uudestaan ja totuus paljastuu: Jolankan entinen emäntä, Panaman rukoilijasirkaksikin kutsuttu aatelisnainen Maya De Rosales, oli lavastanut Hidalgon syylliseksi. Pian paljastuksensa jälkeen Hidalgo kuolee taistelussa, ja Jolanka vannoo kostavansa Mayalle, jonka syytä Hidalgon väkivaltainen merirosvoelämä pohjimmiltaan oli. Kostoa janoaa tietysti myös Hidalgon miehistö, jonka päälliköksi Jolanka pian nousee. Tätä vendettaa sarjakuvassa sitten toteutettiinkin sen kaikki 67 numeroa.
Vaikka tällaiset fumetit lähinnä miehille suunnattuja olivatkin, esim. Isabellasta pitivät myös naiset sen miljöön ja vahvan,
rakastajia kuin kenkiä vaihtavan sankarittaren takia. Jolanka puolestaan herätti lukijakirjeistä päätellen naisissa lähinnä
hämmennystä päähenkilönsä seksuaalisten tapojen takia, sillä sankarittaremme pysyy Hidalgolle uskollisena loppuun asti,
ainakin teoriassa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Jolanka pitää Hidalgon balsamoitua ruumista makuukamarissa
sängyllään, jotta pystyisi kiihottumaan kunnolla rakastellakseen tai masturboidakseen. Hän myös usein naamioi itsensä
Hidalgoksi, ja muutenkin omaksuu niin paljon kuolleen rakastajansa tapoja, että mm. rakastelee lähinnä naisten kanssa. Hänen
miehistöstään löytyy niin ikään melkoisen epäkorrektia sakkia, kuten esim. urhoollinen pedofiilihomo, joka myöhemmin kuolee
sankarikuoleman puolustaessaan pikkupoikiaan. Sarjan kaikkein törkein hahmo lienee kuitenkin Maya De Rosales, Jolankan
nemesis, joka elää elämäänsä rangaistusvankiloista tutulla filosofialla, elikkä jos munaa ei ole tiedossa, niin silloin
pakotetaan joku narttu hoitamaan hommat. Mayalla noita naispalvelijoita sitten riittääkin, ja pienistäkin virheistä heitä
saatetaan rangaista todella julmilla kidutustavoilla. Jolanka ja Maya ovatkin varmaan hienoimpia naispaholaisia, joita
sarjakuvissa on kuunaan nähty!
Ikävä kyllä Jolankan nelivärinumerot katkesivat numeroon 27 liian kovien kustannusten takia, ja sarja jatkui siitä eteenpäin mustavalkoisena. Moinen ei kuitenkaan juuri himmentänyt sankarittaremme säilän loistetta. Jos seksiseikkailulla olisi nimi, se olisi Jolanka!
Zora sijoittuu 1800-luvulle ja kertoo nuoresta tytöstä nimeltä Zora Pabbst, joka muuttuu itsensä Draculan puremasta
vampyyriksi. Zoran rakastaja Mark Finley yrittää epätoivoisesti estää tyttöä ajautumasta pahuuteen, mutta Zora hyväksyy
nopeasti uuden luontonsa, ja päättää ottaa siitä kaiken irti. Hänestä tulee nautiskeleva maailmannainen, satojen miesten ja
naisten rakastaja, ja monesti myös heidän tuhonsa. Harharetkillään hän saa ikuisen ystävän ja rakastajattaren naisvampyyri
Frau Murderista, mutta tarjoaa kerta toisensa jälkeen sulojaan myös Draculalle ja itse Saatanalle...
Maailma on vampyyritarinoita pullollaan, mutta Zorassa on yhä jotain ainutlaatuista. Siinä missä lähes kaikki
vampyyrielokuvat pitävät vampirismia joko hirveänä kirouksena tai muuten vain tuomittavana, Zorassa sitä kuvataan melkeinpä
ihannoiden. Vaikka sekä ihmiset että hirviöt Zoraa ahdistelevat, tämä löytää aina aikaa käydä lämpimissä kylvyissä,
hankkia hienoja vaatteita ja muutenkin nauttia elämästä. Zoralle ikuinen nuoruus ja kuuma seksi kelpaavat täysin
rinnoin, eikä hän aivan sarjan alkupuolen jälkeen enää suuremmin surkuttele kohtaloaan yön lapsena, vaan lähtee siitä, että vaikeudet on tehty voitettaviksi. Lisäksi hän on hurmaavan utelias, ja koluaa seikkailujensa aikana niin maat, meret kuin avaruudetkin löytäen mitä ihmeellisimpiä asioita. Myöhemmin hän mm. tulee raskaaksi myyttisen Eldoradon kultakaluisen kuninkaan siemenestä ja synnyttää Richard-pojan, jonka virtsan juomisella on lievästi sanottuna eriskummallisia vaikutuksia.
Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Sarjan käänteitä onkin lähes mahdotonta etukäteen aavistaa, mutta se juuri tekee
siitä niin kutkuttavan
Alkupään Zorat olivat kiehtova sekoitus kauhua, erotiikkaa ja hedonismia, mutta kun kova porno löysi tiensä 80-luvun tienoilla fumetteihin, kilpailukykynsä puolesta pelkäävä kustantaja alkoi vaatia Zoraan kunnon graafisia panoja. Sarjan piirroksen taso laski heti silmissä, koska piirtäjä Balzano Birago ei kokenut pelkkiä sukuelimiä korostavien kuvien laatimista kovin mielekkäänä. Myös juonet alkoivat muuttua tavanomaiseksi pornoiluksi. Sääli, sillä sitä ennen sarja oli tarjonnut klassisia tarinoita tyyliin vuohen vietteleminen, poikittaisen pimpsan metsästys, jättinainen Fig-Kong ja ensimmäinen masturbaatio kuun kamaralla. Pornompia Zoria julkaistiin runsaat 50 numeroa, ennen kuin kansa kyllästyi, ja vampyyrittaremme laskettiin haudan lepoon. Kaikesta epäonnestaan huolimatta hän on silti yksi italialaisen sarjakuvan suurimmista saavutuksista.
Vartanissa villi länsi on mädempi kuin preeriakoiran ruumis, eikä kovinkaan turvallinen paikka intiaanien kasvattamalle
valkoiselle tytölle, etenkin kun tyttö on vielä kaunis ja vähäpukeinen. Vartan on kuitenkin samanlainen muiden fumettien
sankaritarten kanssa siinä, ettei hän anna vaikeuksien masentaa itseään, vaan ottaa elämästä kaiken irti. Karskin ystävänsä
ja rakastajansa Kid Westin kanssa hän kulkee seksiseikkailusta toiseen, kannoillaan naamioitunut, mystinen arkkivihollinen
nimeltä Mustahuppu.
Vartan on siinä mielessä tyypillinen seksifumetti, ettei sen loistavuus perustu niinkään tarinaan, vaan hienoihin
yksityiskohtiin ja rentoon menoon. Kun Vartan ja Kid West esim. kohtaavat kapteeni Memon sukellusveneineen, he muitta
mutkitta suostuvat lähtemään tämän kanssa etsimään kadonneen Atlantiksen aarteita. Ja kun kapteeni sitten joutuukin
jättiläismustekalan kitaan heti Atlantiksen portilla, on sankareillamme vastaus valmiina: "Lähdetään pois!" Varmasti
parhaimpia sukellusvenetarinoita ikinä! Suurin osa sarjan tarinoista on kuitenkin paljon inhorealistisempaa materiaalia,
kuten esim. Vartanin seikkailu viinitilalla. Ks. fumetissa tilanomistajan vauva katoaa salaperäisesti, eikä löydy sitten millään, vaikka Vartan apureineen etsii kaikkialta. Lopultaa tilanomistaja laahustaa voipuneena viinitynnyrille ottamaan hanasta kulauksen, mutta viini maistuukin jostain syystä aivan hirveälle. Palvelija nostaa tynnyrin kannen, ja pokkari päättyy kuvaan turvonneesta, viinissä kelluvasta vauvasta. Toden totta, tältäkään sarjalta ei koskaan tiedä mitä odottaa!
Sandro Angiolini oli loistava kuvittaja, mutta 80-luvun pornokuumeella oli ikävä vaikutus hänenkin työhönsä: hänen
aloittamansa eroottisen naispoliisisarja Poliziottan tyyli vaihtui pian ensimmäisten numeroidensa jälkeen kovaksi pornoksi, eikä Angiolinin karikatyyrityyli sopinut sellaiseen menoon ollenkaan. Kaksisataa numeroa Vartania on kuitenkin niin kunnioitettava saavutus, että tätäkin miestä sopii pitää yhtenä italialaisen sarjakuvan maestroista. Ja onhan Angiolinia käännetty jopa suomeksikin: aikoinaan Fanny-sarjassa julkaistiin hänen fumettinsa Ilotytön Tarina: Piispaa Panettaa, Ilotytön Tarina: Kuninkaalla Seisoo ja Poliisi-Lotta ja Raiskaajat, jotka olivat käännöksiä Poliziotasta ja sarjasta Una. Siispä kohottakaamme malja tämän jo pois nukkuneen miehen muistolle!
Yleisimpiä juonenkäänteitä Maghellassa on, että sankarittaremme tapaa jonkun oudon tyypin, kuulee tämän surkean elämäntarinan, rakastelee tämän kanssa ja joutuu myöhemmin näkemään tämän hirvittävän kuoleman. Esimerkiksi tarina tytöstä,
jonka naaman oma plastiikkakirurgi-isä muutti aivan jalkapohjan näköiseksi, on todella legendaarinen ...etenkin kun tytöltä
nyrjähtää pian sen kertomisen jälkeen kaula! Toisaalta Maghella on myös hyvin herttainen sarjakuva, ja sisältää paljon ihan
viatontakin huumoria. Eräässäkin tarinassa Maghella löytää järveen sukeltaessaan sen pohjalta sormuksen, jonka yrittää poimia
itselleen. Sormus paljastuu kuitenkin järven pohjassa olevan tulpan renkaaksi, ja kun tulppa irtoaa, järvi tyhjenee vedestä.
Maghellan kommentti: "Kylläpä nämä keskiaikaan sijoittuvat fumetit ovat kummallisia!" Niinpä...
Maghellan jalanjälkiä yrittivät myöhemmin seurata mm. Punahilkka(Cappucetto Rosso) ja Liisa Ihmemaassa(Alice),
mutta melko karmein seurauksin. Hiukan paremmin pärjäsivät satuantologiat Sexy favole ja Fiabe Proibite, ja jos
niiden parhaat numerot joskus yhdistettäisiin, saattaisi syntyä jopa Maghellaakin hulppeampi teos. Esim. Fiabe Proibiten
versio Liisasta Ihmemaassa on hyvinkin mainio, varsinkin lopetukseltaan. Siinä lintumiehen kanssa Ihmemaassa piehtaroinut
Liisa synnyttää kotonaan munan sänkyynsä ja juoksee innoissaan näyttämään sitä vanhemmilleen, mutta moisesta hölynpölystä
suuttunut isä iskee munan rikki, ja Liisa jää nyyhkyttämään "lapseni, lapseni" sen viereen. Valitettavasti
suurin osa noiden satuantologioiden sisällöstä oli kuitenkin melkoista roskaa, vaikka niiden kansikuvat aina komeita
olivatkin. Mitään varteenotettavaa kilpailijaa ne eivät lopulta Maghellalle voineet tarjota.
Jos Maghellalle välttämättä pitäisi joku vastus hakea, niin se olisi Biancaneve(1972-78), toinen Leone Frollon luomus.
Viimeistään tämä sarjakuva teki selväksi, että Frollo oli ja on yhä yksi Italian taitavimmista piirtäjistä. Hän onnistui
loihtimaan ainutlaatuisen tunnelman tähän pohjimmiltaan hyvin yksinkertaiseen sarjakuvaan, jossa nuori kuninkaan tytär
Biancaneve (Lumikki) antautuu iloisena ja turhia murehtimatta mitä omituisimpien seksiseikkailujen vietäväksi. Lisämakua
sarjaan antoivat sopiva ripaus mustaa huumoria ja tietenkin myös seitsemän kääpiötä, eli Munakas, Kyylä, Peppis, Hintikka,
Jörpö, Masokas ja Vetelys.
Koska en viitsi antaa spoilereita Karzaneiden juonista siltä varalta, että joku lukijoista Suomi-Karzaneita metsästää, tyydyn
vain listaamaan tähän omat Suomi-Karzanini ja niiden alkukieliset nimet/numerot. Kokoelma ei ole täydellinen, joskin
käsittääkseeni vain yksi lesboamatsoneista kertova numero puuttuu. Sekin on kyllä liikaa.
Kullervon Karzanit:
Aikuisten Sarjakuva 2/1979: Minä Karzan Sinä Jane (Karzan 5: I tagliatori di palle)
Seksikorkkari 2/1985: Karzan Panomiesten Kuningas (Karzan 6: Ciula il gigante)
Aikuisten Sarjakuva 4/1979: Karzan ja Raiskaus Viidakossa (Karzan 7: A caccia di bigoli)
Aikuisten Sarjakuva 5/1979: Karzan Lontoossa (Karzan 8: Un selvaggio a Londra)
Aikuisten Sarjakuva 6/1979: Karzan Pulassa (Karzan 9: Una romantica zitella inglese)
Aikuisten Sarjakuva 7/1979: Karzan ja kilpakosija (Karzan 10: L'uccello preistorico)
Karzan 1/1980: Karzan Potenssilähteellä (Karzan 11: La fonte della giovinezza)
Karzan 2/1980: Karzanin Aarre (Karzan 12: Il tesoro di Karzan)
Karzan 3/1980: Apinaurhon Kaksi Naista (Karzan 13: Due donne sono troppe)
Karzan 4/1981: Tiukka Tavara (Karzan 14: La bernarda invisibile)
Seksikorkkari 3/1985: Karzan Palaa Panohommiin (Karzan 15: Lingua di fuoco)
Erään hauskan anekdootin voisin vielä kertoa: hiljattain sain käsiini italo-albumillisen Tanzarin seikkailuja, eli
toisin sanottuna vanhaa kunnon Karzania, jonka nimi vain oli muutettu. Mukana oli mm. eräs harvinaisen himmeä kohta, jossa
Tanzarin kaapannut alkuasukasheimo alkaa huutaa: "Kecconen, Kecconen, viekää hänet Keccosen luokse!" Kecconen paljastuu
kivipatsaaksi, joka esittää alastoman miehen kyykkyyn kyyristynyttä alavartaloa, ja alkuasukkaat palvovat sitä epäjumalanaan.
Öööö...
Vuonna 1977 Vanha Kehno pukkasi yllättäen ulos toisenkin tyttären, nimittäin Belzeban. Tai no, tytär ei ehkä ole oikea
sana, sillä vaikka lehmästä täysikasvuisena syntynyt Belzeba naiselta näyttikin, hänet oli varustettu myös miesten vehkeillä.
Niinpä sarjan ensimmäisessä numerossa onkin klassinen kohtaus, jossa nuori tyttö juoksee santarmin luokse ja huutaa:
"Auttakaa, auttakaa, tuo nainen nai minua väkisin takapuoleen!" Belzebakin seikkaili keskiajalla, tehtävänään mm. vastustaa
Torquemadaa ja inkvisitiota. Piirtäjä oli Vartanista tuttu Sandro Angiolini, jonka kyky tehdä hahmoistaan tympääntyneen
näköisiä kivikasvoja pääsi taas hyvin oikeuksiinsa ja tuki loistavasti sarjakuvan synkkää tunnelmaa. Belzeba onkin varmasti
kovin fumettien naishahmoista, eikä pahemmin herkistele. "Ihmiset on tehty hyväksikäytettäviksi ja sitten tapettaviksi"
tuntuu olevan hermafrodiittimme motto.
Jostain käsittämättömästä syystä Belzeba loppui jo seuraavana vuonna numeroon kolmekymmentä. 80-luvulla se kuitenkin
herätettiin uudestaan henkiin nimellä Figlia del Peccato, joka valitettavasti paljastui vain uusinnaksi Belzeban
vanhoista numeroista muutamalla kovaa pornoa sisältävällä lisäsivulla höystettynä. Koska Angiolinin tyyli ei todellakaan
pornoon sovi, noista lisäsivusta oli enemmän harmia kuin iloa. Tuo fiasko ei kuitenkaan himmennä sitä, että Belzeba oli
lyhytikäisyydestään huolimatta kaikkien fumettinarttujen kruunaamaton kuningatar, jolla riitti munaa vaikka muille jakaa!
Zordonin isä, tai ainakin piirtäjä, oli Fabio Civitelli, joka Suomessa tunnetaan lännensarja Ken Parkerin
kuvittajana. Villiin länteen sijoittuu Zordonkin, ja seuraa uhkean Jane Marloven seikkailuja avaruudesta tulleen
Zordon-olennon kanssa. Ensimmäiset jaksot keskittyvät kuvaamaan, kuinka Zordon kehittyy pelkästä ruumiittomasta äänestä Janen
komeaksi rakastajaksi, mutta sarja lähtee tosissaan käyntiin vasta sitten, kun kuvaan astuvat pahat kanderialaiset. Tämä
ainoastaan seksistä ja kidutuksesta nauttiva Zordonin vihollisrotu tekee parhaansa nitistääkseen sankarimme, ja samoja
aikeita on muillakin muukalaisilla, joita preerialla liikkuu. Pistoolin, aikakoneensa ja erikoisvoimiensa avulla Zordon käy
epätoivoiseen taisteluun ylivoimaa vastaan.
Villiä länttä, tieteistarinaa, aikamatkailua, seksiä ja sadistista kauhua sisältävä Zordon oli piristävä kummajainen
fumetti nerien seassa, eikä vähiten Civitellin tunnelmallisen piirrosjäljen takia. Sarja kesti 51 numeroa, ja kanderialaiset
olivat hyvää esimakua italian tieteiskauhun tulevaisuudesta, joka keskittyi nimenomaan avaruuden muukalaisten, hullujen
tiedemiesten ja muiden vastaavien tekemiin seksipitoisiin julmuuksiin. Tämän trendin lippulaiva oli Terror Blu, jonka nimen
osuvin suomennus olisi varmaan Sinitaivaalta Laskeutuva Kauhu.
Isoveljensä Terrorin tavoin Terror Blu kertoi itsenäisiä kauhutarinoita, mutta tällä kertaa sci-fin kaavussa. Tämä oli siitä
hyvä ratkaisu, että nyt käsikirjoittajien oli pakko pistää tuotoksiinsa hiukan logiikkaakin, eikä vain heitellä
yliluonnollisia ilmiöitä sinne tänne. Kirjoittajat panivatkin parastaan saaden aikaiseksi todella hienoja tarinoita, joissa
oli ämpärikaupalla sitä sci-fissä usein peräänkuulutettua Sense Of Wonderia. Moneen kertaan suomalainen lukija
joutuu ihan huokaamaan ääneen, että kuka ihme on voinut edes kuvitella näin törkeän ilkeää kauhua, ja mistä tätä saa
lisää. Saman reaktion sarja sai ilmeisesti aikaiseksi italialaisissakin, sillä se kesti 153 numeroa, ja sai vielä "jatkoa"
sarjoista Storie Blu(1979-??), Storie Blu Special(1984-??) ja Storie Viola(1986-??), jotka oli tehty
käytännössä aivan samasta muotista kuin Terror Blu, mutta pituutta vain oli isketty lisää 80-108 sivua per numero.
Häiriintynyttä tai ei, mutta tähtien takaisten julmureiden suosion todistaa jo sekin, että osa Terror Blun jälkeläisistä
jatkui tiettävästi 90-luvun puolellekin, jolloin muut fumetti nerit olivat jo pahasti jäämässä mangan ja peruspornon
jalkoihin. Lopulta viimeinenkin avaruuden raiskaajahirviö kuitenkin lensi ulos ilmalukosta, eikä kukaan enää kuullut niiden
huutoa...
Ciao e a presto, amici!